Kiitoksia kommenteista =)

Tuskin tosiaan kukaan kovinkaan ajattelemattomasti jakaa solujaan, mutta moniko todella miettii mitä niiden kysymyksien takana on jotka luovuttajalle esitetään? En tiedä. En tunne ketään muita munasolunluovutusta harkinneita

Psykologista nyt enemmän. Ko. henkilö oli oikein mukava nainen, koko "tentti" tuntui lähinnä jutustelulta ja hän sai minut rentoutumaan ja puhumaan vapaasti. Yleensä olen aina varuillani vieraan ihmisen kanssa, vaikka muuten sosiallinen olenkin. Hän kysyi esim. mitä mieltä mieheni on luovutuksesta ja miten olen ajatellut lapsia? Aionko kertoa lapsilleni munasolunluovutuksesta? Itse asiassa olin ajatellut olla kertomatta lapsille koko asiasta. Eihän se heitä kosketa. Mutta toisaalta, jos annan luvan siihen että mahdollisesta luovutuksesta syntyvä lapsi/lapset voivat ottaa minuun yhteyttä 18 vuotta täytettyään, niin joskus voi olla edessä se tosiasia että lapsieni puolisisarus/-sisarukset  ovat oven takana (noin niin kuin kuvannollisesti siis... kyllähän tietysti mahdollinen yhteydenotto tapahtuu ihan muulla tavalla kuin yllättäen oven taakse tulemalla).  No, siinä tapauksessa ajattelin kertoa lapsilleni vasta, jos yhteydenotto joskus tulee. En osaa kuvitella tilannetta että kertoisin omille lapsilleni muutaman vuoden kuluttua, että "Kuulkaapas nyt lapsukaiset, teillä voi olla pari sisar- tai velipuolta tuolla maailmalla..." :-D

Mies onneksi on "helpompi nakki", hän on aikuinen ja hyväksyy täysin sen, luovutanpa munasoluja tai en. Hänen kanssaan olen voinut keskustella asiasta nyt, pienten lasten kanssa keskusteleminen on tässä vaiheessa turhaa.

Psykologi tenttasi myös sitä, missä vaiheessa soluista tulee lapsi? Mikä tekee naisesta äidin? Perintötekijätkö? Minulle asia on hyvin selvä ja yksinkertainen: Raskaus tekee äidin. Minulle munasolu ei ole lapsi, se on vain osa perintötekijöitäni. Minulle se mahdollisesti syntyvä lapsi ei ole muuta kuin jonkun lapsi jonka tekee mielenkiintoiseksi se, että hänellä on minun perintötekijäni. Hän voi olla tosi kiva tyttö tai poika, mutta hän ei ole perheenjäsen.

En ole vielä päättänyt, annanko luvan ottaa minuun yhteyttä kun lapsi täyttää 18 vuotta. Toisaalta ymmärrän, että identiteetin kehittymisen kannalta ja muutenkin silkasta mielenkiinnosta voi lapsi haluta tietää, millainen on hänen... ööh, miten sen nyt sanoisi, biologinen äitinsä? (sanotaan nyt noin, vaikkei se tunnu oikealta sanoa niin, hänellähän on jo äiti olemassa!) Mitä jos tuolla lapsella on jotain odotuksia meidän "sukulaisten" suhteen, ovathan lapseni biologisesti hänen puolisisaruksiaan. Siinäpä taas mietittävää.

Palaamme asiaan vielä, nyt lasten iltapalapuuhat ja nukuttamiset kutsuvat.