Kiitoksia kommenteista =)
Tuskin tosiaan kukaan kovinkaan
ajattelemattomasti jakaa solujaan, mutta moniko todella miettii mitä
niiden kysymyksien takana on jotka luovuttajalle esitetään? En tiedä.
En tunne ketään muita munasolunluovutusta harkinneita
Psykologista nyt enemmän. Ko. henkilö oli oikein mukava nainen, koko
"tentti" tuntui lähinnä jutustelulta ja hän sai minut rentoutumaan ja
puhumaan vapaasti. Yleensä olen aina varuillani vieraan ihmisen kanssa,
vaikka muuten sosiallinen olenkin. Hän kysyi esim. mitä mieltä mieheni
on luovutuksesta ja miten olen ajatellut lapsia? Aionko kertoa
lapsilleni munasolunluovutuksesta? Itse asiassa olin ajatellut olla
kertomatta lapsille koko asiasta. Eihän se heitä kosketa. Mutta
toisaalta, jos annan luvan siihen että mahdollisesta luovutuksesta
syntyvä lapsi/lapset voivat ottaa minuun yhteyttä 18 vuotta
täytettyään, niin joskus voi olla edessä se tosiasia että lapsieni
puolisisarus/-sisarukset ovat oven takana (noin niin kuin
kuvannollisesti siis... kyllähän tietysti mahdollinen yhteydenotto
tapahtuu ihan muulla tavalla kuin yllättäen oven taakse
tulemalla). No, siinä tapauksessa ajattelin kertoa lapsilleni
vasta, jos yhteydenotto joskus tulee. En osaa kuvitella tilannetta että
kertoisin omille lapsilleni muutaman vuoden kuluttua, että "Kuulkaapas
nyt lapsukaiset, teillä voi olla pari sisar- tai velipuolta tuolla
maailmalla..." :-D
Mies onneksi on "helpompi nakki", hän on
aikuinen ja hyväksyy täysin sen, luovutanpa munasoluja tai en. Hänen
kanssaan olen voinut keskustella asiasta nyt, pienten lasten kanssa
keskusteleminen on tässä vaiheessa turhaa.
Psykologi tenttasi
myös sitä, missä vaiheessa soluista tulee lapsi? Mikä tekee naisesta
äidin? Perintötekijätkö? Minulle asia on hyvin selvä ja yksinkertainen:
Raskaus tekee äidin. Minulle munasolu ei ole lapsi, se on vain osa
perintötekijöitäni. Minulle se mahdollisesti syntyvä lapsi ei ole muuta
kuin jonkun lapsi jonka tekee mielenkiintoiseksi se, että hänellä on
minun perintötekijäni. Hän voi olla tosi kiva tyttö tai poika, mutta
hän ei ole perheenjäsen.
En ole vielä päättänyt, annanko
luvan ottaa minuun yhteyttä kun lapsi täyttää 18 vuotta. Toisaalta
ymmärrän, että identiteetin kehittymisen kannalta ja muutenkin silkasta
mielenkiinnosta voi lapsi haluta tietää, millainen on hänen... ööh,
miten sen nyt sanoisi, biologinen äitinsä? (sanotaan nyt noin, vaikkei
se tunnu oikealta sanoa niin, hänellähän on jo äiti olemassa!) Mitä jos
tuolla lapsella on jotain odotuksia meidän "sukulaisten" suhteen,
ovathan lapseni biologisesti hänen puolisisaruksiaan. Siinäpä taas
mietittävää.
Palaamme asiaan vielä, nyt lasten iltapalapuuhat ja nukuttamiset kutsuvat.
sunnuntai, 29. lokakuu 2006
Kommentit