Nyt se on sitten tehty: Ensi kontakti lapsettomuusklinikkaan munasolunluovutus -asiassa.

Siihen meni monta monituista vuotta että viimein sain aikaiseksi. Minulle on ollut aina hyvin selvää se että voisin luovuttaa munasolujani. Miksikö?
- Vierestä lapsettomuutta seuranneena tiedän jotain siitä, kuinka kipeä tuo kokemus on heille jotka eivät lasta saa omin avuin/ ollenkaan
- En aio enää tehdä yhtään lasta. Kolme riittää. Tällä hetkellä tuntuu, että en fyysisesti jaksaisi enää yhtään raskautta, synnytystä enkä pikkulapsiaikaa. Siis: Minä en itse tee enää munasoluillani mitään, miksi en antaisi niitä tarvitsevalle?
- Lapseni ovat minulle rikkaus ja jos voin toiminnallani auttaa jotakuta lapsen hankinnassa niin toki sen teen

Siinä nuo ensimmäiset mieleentulleet syyt. Kuitenkaan asia ei ole yksinkertainen, ei se ole kuin verenluovutus, kysehän on omista sukusoluistani, biologisesti ajateltuna omasta lapsestani. Toisaalta, ei se kyllä ole minun lapseni. Siihen tarvitaan jotain muuta kuin sukusolut. Vasta raskaus ja synnytys tekee äidin (adoptiolapsia odottaessa se "raskausaika" vaan on välillä kovin pitkä). En koe luopuvani lapsestani: lasta ei minulle ole, eikä tule.

Puhelimitse sain asiallista tietoa prosessista: Haussa on siis alle 35v, terve, normaali kuukautiskierto, sopiva paino-pituussuhde, tupakoimaton ja suvussa ei perinnöllisiä sairauksia, mielellään luovuttajalla saisi olla omia lapsia. Jos alkukriteerit täyttyvät (ja täyttyiväthän ne), tehdään gynekologin tarkastus ja psykologin "haastattelu", jonka jälkeen voin vielä miettiä haluanko todella luovuttaa munasolujani.   Etsin tietoa munasolunluovutuksesta myös netistä. Periaatteessa tietoa luovutuksesta löytyy, mutta niitä todellisia kokemuksia siitä miltä se tuntuu fyysisesti ja henkisesti, niitä en ole vielä onnistunut löytämään. Niinpä päätin perustaa blogin aiheesta itse.

Miehelleni ilmoitin asiasta vasta tuon ensimmäisen puhelun jälkeen. Kysyin häneltä suoraan, että "Mitä olet mieltä siitä jos luovuttaisin munasolujani?" Mies suhtautui asiaan rauhallisesti ja hetken harkittuaan sanoi että "luovuta vaan, siitä voi olla jollekulle suuri ilo, niin kuin meillekin on". No, se helpotti jo paljon asiaa, tässä jutussa ei tarvitse olla mukana yksin.

Nyt jännittää ja vähän pelottaakin. Tuleeko minulle hyperstimulaatio-oireyhtymä, hormoneista jotuvia raivokohtauksia, turpoanko pullaksi? Pelkään myös itse toimenpidettä: Jos se sattuu kovasti (niin, sillähän ei ole mitään merkitystä että olen kaksi kolmesta lapsesta synnyttänyt ilman mitään kivunlievityksiä... tämä on ihan eri juttu :-) ), inhottaa ja pelottaa piikit. Tarvitsen ainakin sellaiset kivunlievitykset etten tajua munasolujen keräyksestä yhtään mitään.

Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta haluan kuulla lisää. Aika fynekologille ja psykologille on varattu. Puhelu käynnisti ison prosessin itsessäni: olenko todella tähän valmis?