Nyt se on sitten tehty: Ensi kontakti lapsettomuusklinikkaan munasolunluovutus -asiassa.
Siihen meni monta monituista vuotta että viimein sain aikaiseksi.
Minulle on ollut aina hyvin selvää se että voisin luovuttaa
munasolujani. Miksikö?
- Vierestä lapsettomuutta seuranneena tiedän jotain siitä, kuinka kipeä
tuo kokemus on heille jotka eivät lasta saa omin avuin/ ollenkaan
- En aio enää tehdä yhtään lasta. Kolme riittää. Tällä hetkellä tuntuu,
että en fyysisesti jaksaisi enää yhtään raskautta, synnytystä enkä
pikkulapsiaikaa. Siis: Minä en itse tee enää munasoluillani mitään,
miksi en antaisi niitä tarvitsevalle?
- Lapseni ovat minulle rikkaus ja jos voin toiminnallani auttaa jotakuta lapsen hankinnassa niin toki sen teen
Siinä nuo ensimmäiset mieleentulleet syyt. Kuitenkaan asia ei ole
yksinkertainen, ei se ole kuin verenluovutus, kysehän on omista
sukusoluistani, biologisesti ajateltuna omasta lapsestani. Toisaalta,
ei se kyllä ole minun lapseni. Siihen tarvitaan jotain muuta kuin
sukusolut. Vasta raskaus ja synnytys tekee äidin (adoptiolapsia
odottaessa se "raskausaika" vaan on välillä kovin pitkä). En koe
luopuvani lapsestani: lasta ei minulle ole, eikä tule.
Puhelimitse sain asiallista tietoa prosessista: Haussa on siis alle
35v, terve, normaali kuukautiskierto, sopiva paino-pituussuhde,
tupakoimaton ja suvussa ei perinnöllisiä sairauksia, mielellään
luovuttajalla saisi olla omia lapsia. Jos alkukriteerit täyttyvät (ja
täyttyiväthän ne), tehdään gynekologin tarkastus ja psykologin
"haastattelu", jonka jälkeen voin vielä miettiä haluanko todella
luovuttaa munasolujani. Etsin tietoa munasolunluovutuksesta myös
netistä. Periaatteessa tietoa luovutuksesta löytyy, mutta niitä
todellisia kokemuksia siitä miltä se tuntuu fyysisesti ja henkisesti,
niitä en ole vielä onnistunut löytämään. Niinpä päätin perustaa blogin
aiheesta itse.
Miehelleni ilmoitin asiasta vasta tuon ensimmäisen puhelun jälkeen.
Kysyin häneltä suoraan, että "Mitä olet mieltä siitä jos luovuttaisin
munasolujani?" Mies suhtautui asiaan rauhallisesti ja hetken
harkittuaan sanoi että "luovuta vaan, siitä voi olla jollekulle suuri
ilo, niin kuin meillekin on". No, se helpotti jo paljon asiaa, tässä
jutussa ei tarvitse olla mukana yksin.
Nyt jännittää ja vähän pelottaakin. Tuleeko minulle
hyperstimulaatio-oireyhtymä, hormoneista jotuvia raivokohtauksia,
turpoanko pullaksi? Pelkään myös itse toimenpidettä: Jos se sattuu
kovasti (niin, sillähän ei ole mitään merkitystä että olen kaksi
kolmesta lapsesta synnyttänyt ilman mitään kivunlievityksiä... tämä on
ihan eri juttu :-) ), inhottaa ja pelottaa piikit. Tarvitsen ainakin
sellaiset kivunlievitykset etten tajua munasolujen keräyksestä yhtään
mitään.
Mitään ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta haluan kuulla lisää. Aika
fynekologille ja psykologille on varattu. Puhelu käynnisti ison
prosessin itsessäni: olenko todella tähän valmis?
tiistai, 15. elokuu 2006
Kommentit