Jos minulta kysytään että haluanko, että mahdollinen tuleva lapsi saa tietää luovuttajan nimen täyttäessään 18 niin mitä vastaan? Tämäkin on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta, miksi lapsen pitäisi saada tietää nimeni? Enhän ole hänen äitinsä sanan oikeassa merkityksessä. Minullahan ei ole luovutuksen jälkeen oikeuksia sukusoluihini, miksi lapsella olisi oikeus minuun? Toisaalta taas, miksi en antaisi lapsen löytää minua jos hän niin haluaa? Olisihan se erikoista, jos 18 vuoden päästä oven takana olisi sellainen vaaleatukkainen, puhelias nuori nainen tai ihan jotain muuta: hiljainen ahdistuneen näköinen nainen joka syyttäisi minua elämänsä pilaamisesta ja väittäisi olleen parempi jos en olisi soluani luovuttanut.

Vastaus kysymykseeni jää vielä auki. En osaa vielä päättää, mikä olisi parasta.


Miksi sukusolujen luovutus on naiselle vaikeampi juttu, vai onko? ainakin tuntuu että spermanluovutus sujuu ilman sen suurempia pohdintoja, vai sujuuko? Johtuuko tämä perinpohjainen pohdinta vain siitä että munasolujen luovutukseen tarvitaan huomattavasti enemmän aikaa ja vaivaa kuin sperman luovutukseen. Tämähän ei käy muutamassa minuutissa, vaan vaatii hormonihoitoja ja kivuliaita(?) toimenpiteitä.

Niin, sekin tuli mieleen että vaikka tämä on minulle täysin pyyteetöntä hommaa josta en saa kuin kulukorvaukset, niin mitä hyötyy se yksityinen  klinikka joka munasoluni "myy"? Paljonko kärsii tuo lapseton pariskunta?